sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kuinka ratkaista ratkaisematon?




















Teemu Helle: Mustat lehdet. ntamo 2011.


Tässä se lukee runoja ja on hyvällä mielellä. Mitään ei ymmärrä mutta sillä ei ole nyt väliä; löytyy säkeitä jotka vastaavat johonkin sanallistamattomaan, omassa mielessä piilevään; välillä tuntuu että just näin, näin se on kokenut, mistä tämä tähän runoon tuli? ja mukava kun kaiken ei tartte olla kokeellista, voi tehdä tällaistakin, säe ei ole synti sittenkään, vaikka niin tunnutaan julistettavan. Mitä nyt siellä täällä käytetään merkityksettömiä merkkejä tai riimejä joilla kai on jokin merkitys, Blombergkin käyttää riimiä ja moni muu, se ajattelee että riimit on tällä lailla käytettynä aika tylsiä, mutta saa niitä käyttää jos kerran haluaa. Ja se tykkää siitä että runosarjojen välissä tuntuu olevan yksittäisiäkin runoja, kun koko teosten sisäistäminen yhtenä kokonaisuutena on niin hiivatin väsyttävää, ei jaksa sellaista enää. Ei nämä ole yleviä mutta ei alleviivatun aleviakaan, runoja sellaisinaan. Tän tyypin täytyy varmaan olla perheellinen, täällä on just niin osuvia runoja synnytyksestäkin tai ainakin se lukee niin, ja lasten kasvamisesta, tulee mieleen Margaret Atwood. Se lukee hyvällä mielellä, vaikka runojen tunnelma on surullinen, lähestulkoon kaihoisa, sateen ääni on niin yksinäinen ääni sanoo jarkko laine.

Sitten se lukee kritiikkejä. Mitään ei ymmärrä ja yrittää ettei sillä ole väliä. Nämä tekstit olivatkin banaaleja, viemäriä, ja itse kirjoittaja on pyrkinyt tekemään kokonaisteosta ja jotain se puhuu proosarunoistakin. Taas tässä käy näin, se ajattelee, jotain luuli käsittävänsä mutta taas meni päin seiniä, en tajua mitään, paras kun luen nyt näitä omakustanteina julkaistuja muistelmia kun niitä on kerta laatikollinen työn alla ja jätän tän lyriikan viksummille, höh.

Se pitää taukoa, lukee kaikenlaista muuta, kunnes tulee sopiva hetkenpuolikas johon ujuttaa runo, pari. Ja taas ne ovat kauniita, haikeita, surullisia; sitä rupeaa melkein itkettämään ne kaikki televisiota mykkinä katsovat ihmiset joita runoissa ajelehtii. Merkitykset huojuvat, niitä voi seurata sinne tänne, viitteitä tuonne ja vielä eteenpäin, voi kulkea ja tulla takaisin, ei oikein tiedä reittejä mutta välikö sillä; matkalla ollaan eksymistä varten.

Minkähänlaisia ne kritiikit oikein olivat, joita se välillä kävi lukemassa? Ei se uskalla etsiä niitä enää. Jos ne lytistävät taas, sanovat että väärin meni, häh häh. Entä jos se olisi ensin lukenut kritiikit? Ei olisi kyllä kiinnostanut lukea itse tekstejä, vaikka kritiikit oli tehty jostain ihan muusta tekstistä, ei minun lukemastani vaan jonkun toisen lukemasta. Erilaisiahan ne ovat, nimittäin, ihmisten lukemat sanat. Sitä alkaa hirvittää: laatikollinen kirjoja on luvun alla, ihmisten oikeasti kirjoittamia, niistä pitäisi jotakin sanoa, mitä hullua! ja ne ovat vielä kirjoja joista tuskin on paljon kritiikkejä olemassa, entä jos sen pitää kirjoittaa se ainut? ja kirjantekijäparka lukee ja ajattelee että tämmöinenkö se olikin, luulin että se on ihan toisenlainen. Mutta kai se saa lukea omalla tavallaan, toisetkin saavat omallaan, mikä se on niitä määräilemään. Mustia lehtiäkin. Mutta se ei luovu omastaan.

"Kai puuni on, ikäväksi, kuuseksi kasvanut"

Kiitos Teemu Helle teksteistä. Muuten olisi jäänyt nämäkin surut surematta, ajatukset ajattelematta.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ihmisoikeuksien kirja

Teemestarin kirja

On öljysotien ja luonnonkatastrofien jälkeinen aika. Noria asuu Kuusamon pohjoispuolella. Lämpötila ei laske talvellakaan alle +10 asteen ja hyönteisiä vastaan pitää suojautua hupuin. Teepensaat kukoistaisivat, jos saisivat vettä. Palaneessa maassa on jäljellä enää vain juuri ja juuri elämiseen riittäviä asioita. Vähäinen vesi on tarkkaan säännösteltyä ja sotilasdiktatuuri kontrolloi sen käyttöä.

Noria on teemestarin tytär ja valmistuu itsekin teemestariksi. Tämä herättää minussa hiukan ihmetystä - en ole sen kummemmin perehtynyt teeseremonioihin mutta olisin kuvitellut että "mestarien" pitäisi olla vähän vanhempia kuin 18 vuotta.

Teemestarit, paitsi suorittavat seremonioita, ovat lähteen vartijoita. Niinpä Noriallekin paljastetaan salaisuus: tunturin sisällä on salainen lähde, ja on Norian vastuulla pitää siitä huolta.

Norian ystävä Sanja on tekninen lahjakkuus, joka kaatopaikalta löydetystä romusta valmistaa milloin mitäkin. Kaatopaikalta löytyy myös cd-levy, jolle äänitetystä tarinasta alkaa paljastua kummia. Onko vettä sittenkin jossakin ja miksi se ei ole käytössä?

Teksti on kaunista, surullista, maailma niin todellinen että välillä ihan hätkähtää: ai niin, me tässä maailmassa tosiaan vedämme vessasta alas lähdevettä! Kirjan aikana kuolee paljon ihmisiä, mutta raakuuksilla ei mässätä. Ainoa asia, mikä minua haittaa, on päähenkilön naiivius. Tämä kun aivan tyytyväisenä kastelee puutarhaa ja pesee hiuksiaan vedellä, vaikka kylässä lapset ovat kuolemassa janoon. "Ai miten niin te luulette että mulla on ylimääräistä vettä?" Toisaalta naiiviuden voi nähdä viittauksena nykyihmisiin. "Ai miten niin vettä ei ole, hanastahan sitä tulee?"

Vielä enemmän kuin ekologiasta kirja kertoo ihmisoikeuksista. Vähäistenkin luonnonvarojen kanssa voitaisiin selvitä, jos ne jaettaisiin tasan. Mutta jos väkivallalla päätetään kuka saa juomakelpoista vettä, tulos on karu.

Vaikka tarina on kauhea ja surullinen, loppu on toiveikas. Lumi peittää maan, eivätkä salaista tietoa sisältävät cd-levytkään joudu vääriin käsiin.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Vuosi elämästä

Ainoat todelliset asiat

Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä on Merete Mazzarellan uusin kirja. Tartuin siihen suurin odotuksin, koska olen aina pitänyt kovasti Mazzarellan kirjoista.

Pidin minä tästäkin. Silti suurimman osan aikaa ärsytti.

Mikä?

Esimerkiksi yhden lauseen kappaleet.

Ne alkavat aika äkkiä ottaa aivoon.

Olisiko kustannustoimittaja...

Ei.

Ei nykyään ole kustannustoimittajia.

No joo, ei se ehkä ole kovin vaarallista. Eikä Mazzarella ole ainoa kirjoittaja jolla on maneereja. Tulisiko tähän hymiö?


Jos alaotsikkona on "vuosi elämästä", on toki ymmärrettävää että kyseessä on nimenomaan vuosi joka koostuu toisiaan seuraavista kuukausista, ja että omaa elämää peilataan myös yhteiskunnan tapahtumiin. Ei tämä silti niin paha ole kuin Outi Pakkanen nykyisellään, jonka kirjat tarvitsisivat liitteeksi tapahtumapäivien hesarit.

Ärsytyksistä huolimatta: kyllä minä pidin tästä kirjasta. Teksti on avaraa sillä tavalla, että lukijankin olo tuntuu avaralta. Ei se paras Mazzarella ole, mutta mitä merkitystä on "parhaalla" jos ei niitä "melkein parhaitakin" olisi?

torstai 9. helmikuuta 2012

olipa kerran isänmaa...

pian olemme kuun kanssa kahden täällä
soitan pajupilliä mutten sahaa,
kuu vastaa minulle
kaikesta huolimatta
kaiku vastaa
kun lumi putoaa katolta,
minun puolestani se saa olla siellä.
etelässä on maanjäristyksiä
olkoot täällä sitten lumivyöryjä.
pian meillä on oma erämaa
kuulla ja minulla.

minun pitäisi:
asua keskuksessa.
tuottaa poetiikkaa.
olla olematta vaivaksi
varsinkaan valtiolle.

valtion pitäisi:
tehostaa.
kehittää.
innovoida.

... mutta nyt ei ole äidilläkään enää
maa on tasainen jo
minä tiedän kyllä mitä se merkitsee...

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Matkoilla

Kadonneet askeleet 

Kadonneitten askeleitten esipuhe viritti odotuksia, jotka eivät aivan täyttyneet, mutta se ei toki ollut tekstin vika. Minä olen vain niin epävisuaalinen ihminen, ettei puhe kuvista aivan mene aina ymmärrykseen. Joka tapauksessa kirja jätti miettimistä, jonkinlaisen avaran olon: maailmassa on paljon mielenkiintoista, paljon lukemisen ja miettimisen arvoista.

Vielä avarammaksi olo käy tuon toisen kirjan kanssa. Tähtisellä on uusikin opus, jota en nyt saanut käsiini, mutta joka kyllä pitäisi hankkia luettavaksi. Tähtisellä on noin tuhat kertaa enemmän mielipiteitä kuin minulla, ja vaikka läheskään kaikki mielipiteemme eivät ole samoja, silti tulee tämän tästä olo: "Niin justiin, sitähän minäkin" tai vielä useammin: "Sitäpä en ole ajatellutkaan."

Molemmat peräänkuuluttavat sivistystä ja sen ajatuksen tunnustamista, että monet uskovat Jumalan olemassaoloon. Noin kirjoitettuna se kuulostaa aika hassulta, mutta sellainen olo tuli. Aika virkistävää tekstiä nykyaikana.

Paitsi matkakuume, myös lukukuume nousi. Ei aina muista, että esseitäkin on olemassa. Puhumattakaan monesta muusta kiinnostavasta kirjallisuudenlajista.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Päivän tärkein uutinen: luettu hyvä runokirja

Ohijuoksija


Ai että tuntuu virkistävältä, että runossa mainitaan Beethoven! Mukana ovat myös Schiller ja muut epämuodikkaat heput. Minuun se vetoaa. Saksankieliset sitaatit vievät ajatukset moniaalle - mukana ovat niin An die Freude kuin Arbeit macht frei. Jos saksa ei satu kuulumaan vahvoihin kieliin, kirjan lopussa seuraa pelastava selitysosasto.

Suvi Vallin Ohijuoksija on monella tavalla ajankohtainen teos juuri nyt.  Teos on mukana aamulla julkistetuissa Tanssiva karhu -palkintoehdokkaissa. Ehdokasvalinnat painottuvat kokeellisen runon suuntaan. Ohijuoksijassakin on kokeellisia elementtejä. Runot leviävät palstojen ja sivujen yli hiukan haastaen lukusuuntia. Toisin kuin useassa runotekstissä Ohijuoksijan runot antavat lukijalle selviä vinkkejä, mihin mennä, mitä tehdä, alleviivaamatta silti mitään.

Paitsi epämuodikkaat viitteet minuun vetoavat myös huumori ja tarinallisuus. Runo vie mukanaan, muodostaa oman maailmansa, jonne lukija pääsee mukaan.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin...

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2

Avaimen tietokirjat ovat usein vähän tylsän näköisiä, mutta ei anneta sen hämätä. Tämäkin opus sisältää iloisen yllätyksen heti alkuun. Kaksi esseetä! Maaria Pääjärven Kolme runoutta ja yksi lisänumero: 2000-luvun runouden tyyleistä sekä Teemu Mannisen Villiintyneet hakkuuaukeat: suomalaisen nykyrunouden aikalaishistoriaa 2000-2011.

Runokenttä rehottaa kuin entisen tytön kukkapenkki, se käy selväksi. Toimijakenttää selvitellään keskuksien kautta. Kaupunkien kirjallisuusprofiilit muodostavat kiinnostavia kirjallisuushistoriallisia jatkumoja. Silti tässä tulee mieleen muutama vuosi sitten Parnasson blogissa käyty keskustelu, jossa selviteltiin taas tätä helsinki-turku-tampere -kolmiota (Suomalaisissa nykyrunoilijoissa tämä kolmikanta on ilahduttavasti hajonnut!). Muuan keskustelija, taisi olla nimimerkiltään Paavo Jii, totesi: sitten on ne maaseudun naiset, jotka kirjoittavat mitä haluavat. Minä muistaakseni taputtelin liikutettuna tietokonetta ja huokailin: voi Paavo, sää oot ainua joka ymmärrät mua.

Esseet esittelevät vaikuttavan määrän runoinstansseja. Ajattelen kuitenkin, että nämä kaikki nimeltä mainitut ihmiset, yhdistykset, kustantamot, blogit, tapahtumat jne ovat aivan pieni osa sitä kaikkea, mitä runo on. Kaikki lukijat, kurssit, runoillat, lukupiirit. Ihmiset jotka käyvät kirjastossa lautakunnan kokouksen ja pilateksen välissä, tai kun lapset ovat luistelemassa. Lukudiplomia suorittavat alakoululaiset. Kirjastolaiset jotka vastaavat mitä merkillisimpiin (myös) runokysymyksiin. Päivähoitohenkilökunta. Lapsi joka välipalaa ottaessaan sanoo ajatuksissaan: omenan kuoressa on reikä... Pyykkejä kuivumaan nosteleva radionkuuntelija: lukisivatpa runon, hyvän runon... Me joiden elämän täyttää kaikki muukin kuin runo, mutta joiden sydän liikahtaa ilosta, kun lauantai-iltana tulee Tämän runon haluaisin kuulla.

Ja kaikki kirjoittajat. En tässä puhu taiteellisista korkeuksista enkä poeettisista linjanvedoista. Kyllä ne etelän keskuksissa saavat rauhassa murehtia niistä (jos kohta niitä asioita mietitään toki muissakin ilmansuunnissa). Mutta kun Päätalo-instituutin vuotuiseen Möllärimestari-omakustannekilpailuun tulee kymmeniä runokirjoja (muista tekstilajeista puhumattakaan), kyllä ainakin minut valtaa syvä liikutus. Mikä määrä luovuutta ja työtä on tehty. Kuinka valtavasti on mieliä myllerretty, saatu oivalluksia, liikautettu elämän virtaa uusiin uomiin, tehty terapiaa, kohotettu elämänlaatua.

Sitä runo on.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Tunne itsesi?

Nyt pitäisi kommentoinnin sujua myös anonyymeilta alkoholisteilta ja apsolutisteilta. Mihinkään ei siis tarvitse olla kirjautunut sisään. Nimensä saa toki ilmoittaa!

Kare Eskola puhuu radiossa viksuja niin kuin tavallisesti. Esimerkiksi jotain siihen tyyliin, että musiikki ei kehity, vaan muuttuu, historian saatossa nimittäin. Sepä kuulosti kovin mukavalta minun korvissani. Olen nimittäin taas viettänyt aikaa miettien kirjallisuutta, sen tyylejä ja aikakausia, suomeksi sanottuna: mitä nykyään voi/saa/kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Vastaus on tietenkin se itsestäänselvyys että kaikkea voi/saa kirjoittaa.

Kannatuksen mittarit voi jokainen pohtia kohdallaan. Mutta on silti hyvä taas tajuta se, että on aika kannattamatonta ruveta arvottamaan tekstejä hyvä/huono -asteikolla ilman hyviä syitä (syy voisi olla vaikka se, satsaisiko omia vähiä rahojaan tekstin kustantamiseen - lieneekö hyvä vai huono syy, en tiedä).

Oman kirjoittamisensa mielekkyyttä pohtii usein juuri tällä hyvä-huono -akselilla. Onko akseli aina hyvä-huono vai kenties muodikkuuden määrää mittaava? Sitäpä mietin. Mitä on teksti, joka on "ajassa kiinni"? Entä "kokeellinen"? En esimerkiksi pidä kaikkea Vastakaanoniin otettua kovin kokeellisena. Myönnän tosin heti että en edes yritä ymmärtää tekstien pyrkimyksiä, joten en ole oikea henkilö arvioimaan niitä millään kriteereillä.

Nämä aatokset ovat pääosin turhia niin kuin suurin osa ihmisparan ponnistuksista. Kirjoittamisessa ei juuri ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa sitä omaansa. Onneksi laitamilla on rauhallista olla.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Meta-meta-autofiktiota

Kesä

J. M. Coetzeen Kesä leikittelee kertojarakenteilla niin, että lukija oikein säpsähtelee lukiessaan. Kuka nyt on äänessä? Ai niin, itsehän se on tämän kaiken kirjoittanut!

Teos koostuu aineistosta, jota Coetzeen (fiktiivinen) elämäkerran kirjoittaja on koonnut teostaan varten. Muistiinpanoja, haastatteluja, haastattelujen korjauksia. Lopputulos on kuva aika ikävästä ihmisestä, ihmisestä joka on loppujen lopuksi aina sivullinen, ei kenellekään kovin tärkeä. Aika rehellinen kuva siis. Kukapa meistä olisi tärkeä? Ei kukaan.

Välillä minua alkoi ärsyttää. Monimutkainen kertojarakenne tuntuu vain tekosyyltä piehtaroida itseivassa. Kukaan ei tietenkään lukisi tätä minä-muodossa: "mää oon niin surkia, kukkaa ei tykkää musta, mullonnii harvat karvakki". Sitten kun annetaan ääni vanhoille heiloille ja sukulaisille, niin johan tulee haukkuja. Sangen luettavia sellaisia.

Sillä hyvä kirjahan tämä on. Mitä muuta nobelistilta voisi odottaa. Alkaa harmittaa, ettei ole lukenut Coetzeeta aiemmin. Onneksi on kirjasto!

torstai 12. tammikuuta 2012

Kokeillaan

Aloitan tämän blogin, koska luin kaksi kirjaa.

Heli Hulmin Saattaen vaihdettava innostaa kirjoittamaan. Edes jotakin.

Kasariin tartuin kiinnostuneena. Olenhan aina identifioinut itseni kahdeksankymmentäluvun lapseksi. Toki sellainen olen. Omaa kahdeksankymmentälukuani en tästä kirjasta kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan muistin sen itsestäänselvän asian, että jokaisella on oma todellisuutensa, oma historiansa.

Minun todellisuuteni on kuin maitopottu. Ruokalaji, jota syötiin halki lapsuuteni kesien. Reseptiä en tiedä, mutta kaiketi se sisälsi pottuja, sipulia, maitoa ja suolaa. Sitä syötiin ohuiden limpunviipaleiden kanssa, ja se oli parasta ruokaa, mitä tiesin.

Maitopottu on yksinkertaista ja vanhanaikaista. Epämuodikasta. Ei kovin kaunistakaan. Mutta se on todellista.