On öljysotien ja luonnonkatastrofien jälkeinen aika. Noria asuu Kuusamon pohjoispuolella. Lämpötila ei laske talvellakaan alle +10 asteen ja hyönteisiä vastaan pitää suojautua hupuin. Teepensaat kukoistaisivat, jos saisivat vettä. Palaneessa maassa on jäljellä enää vain juuri ja juuri elämiseen riittäviä asioita. Vähäinen vesi on tarkkaan säännösteltyä ja sotilasdiktatuuri kontrolloi sen käyttöä.
Noria on teemestarin tytär ja valmistuu itsekin teemestariksi. Tämä herättää minussa hiukan ihmetystä - en ole sen kummemmin perehtynyt teeseremonioihin mutta olisin kuvitellut että "mestarien" pitäisi olla vähän vanhempia kuin 18 vuotta.
Teemestarit, paitsi suorittavat seremonioita, ovat lähteen vartijoita. Niinpä Noriallekin paljastetaan salaisuus: tunturin sisällä on salainen lähde, ja on Norian vastuulla pitää siitä huolta.
Norian ystävä Sanja on tekninen lahjakkuus, joka kaatopaikalta löydetystä romusta valmistaa milloin mitäkin. Kaatopaikalta löytyy myös cd-levy, jolle äänitetystä tarinasta alkaa paljastua kummia. Onko vettä sittenkin jossakin ja miksi se ei ole käytössä?
Teksti on kaunista, surullista, maailma niin todellinen että välillä ihan hätkähtää: ai niin, me tässä maailmassa tosiaan vedämme vessasta alas lähdevettä! Kirjan aikana kuolee paljon ihmisiä, mutta raakuuksilla ei mässätä. Ainoa asia, mikä minua haittaa, on päähenkilön naiivius. Tämä kun aivan tyytyväisenä kastelee puutarhaa ja pesee hiuksiaan vedellä, vaikka kylässä lapset ovat kuolemassa janoon. "Ai miten niin te luulette että mulla on ylimääräistä vettä?" Toisaalta naiiviuden voi nähdä viittauksena nykyihmisiin. "Ai miten niin vettä ei ole, hanastahan sitä tulee?"
Vielä enemmän kuin ekologiasta kirja kertoo ihmisoikeuksista. Vähäistenkin luonnonvarojen kanssa voitaisiin selvitä, jos ne jaettaisiin tasan. Mutta jos väkivallalla päätetään kuka saa juomakelpoista vettä, tulos on karu.
Vaikka tarina on kauhea ja surullinen, loppu on toiveikas. Lumi peittää maan, eivätkä salaista tietoa sisältävät cd-levytkään joudu vääriin käsiin.
