Päivän tärkein uutinen: luettu hyvä runokirja

Ai että tuntuu virkistävältä, että runossa mainitaan Beethoven! Mukana ovat myös Schiller ja muut epämuodikkaat heput. Minuun se vetoaa. Saksankieliset sitaatit vievät ajatukset moniaalle - mukana ovat niin An die Freude kuin Arbeit macht frei. Jos saksa ei satu kuulumaan vahvoihin kieliin, kirjan lopussa seuraa pelastava selitysosasto.

Suvi Vallin Ohijuoksija on monella tavalla ajankohtainen teos juuri nyt.  Teos on mukana aamulla julkistetuissa Tanssiva karhu -palkintoehdokkaissa. Ehdokasvalinnat painottuvat kokeellisen runon suuntaan. Ohijuoksijassakin on kokeellisia elementtejä. Runot leviävät palstojen ja sivujen yli hiukan haastaen lukusuuntia. Toisin kuin useassa runotekstissä Ohijuoksijan runot antavat lukijalle selviä vinkkejä, mihin mennä, mitä tehdä, alleviivaamatta silti mitään.

Paitsi epämuodikkaat viitteet minuun vetoavat myös huumori ja tarinallisuus. Runo vie mukanaan, muodostaa oman maailmansa, jonne lukija pääsee mukaan.

Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin...

Avaimen tietokirjat ovat usein vähän tylsän näköisiä, mutta ei anneta sen hämätä. Tämäkin opus sisältää iloisen yllätyksen heti alkuun. Kaksi esseetä! Maaria Pääjärven Kolme runoutta ja yksi lisänumero: 2000-luvun runouden tyyleistä sekä Teemu Mannisen Villiintyneet hakkuuaukeat: suomalaisen nykyrunouden aikalaishistoriaa 2000-2011.

Runokenttä rehottaa kuin entisen tytön kukkapenkki, se käy selväksi. Toimijakenttää selvitellään keskuksien kautta. Kaupunkien kirjallisuusprofiilit muodostavat kiinnostavia kirjallisuushistoriallisia jatkumoja. Silti tässä tulee mieleen muutama vuosi sitten Parnasson blogissa käyty keskustelu, jossa selviteltiin taas tätä helsinki-turku-tampere -kolmiota (Suomalaisissa nykyrunoilijoissa tämä kolmikanta on ilahduttavasti hajonnut!). Muuan keskustelija, taisi olla nimimerkiltään Paavo Jii, totesi: sitten on ne maaseudun naiset, jotka kirjoittavat mitä haluavat. Minä muistaakseni taputtelin liikutettuna tietokonetta ja huokailin: voi Paavo, sää oot ainua joka ymmärrät mua.

Esseet esittelevät vaikuttavan määrän runoinstansseja. Ajattelen kuitenkin, että nämä kaikki nimeltä mainitut ihmiset, yhdistykset, kustantamot, blogit, tapahtumat jne ovat aivan pieni osa sitä kaikkea, mitä runo on. Kaikki lukijat, kurssit, runoillat, lukupiirit. Ihmiset jotka käyvät kirjastossa lautakunnan kokouksen ja pilateksen välissä, tai kun lapset ovat luistelemassa. Lukudiplomia suorittavat alakoululaiset. Kirjastolaiset jotka vastaavat mitä merkillisimpiin (myös) runokysymyksiin. Päivähoitohenkilökunta. Lapsi joka välipalaa ottaessaan sanoo ajatuksissaan: omenan kuoressa on reikä... Pyykkejä kuivumaan nosteleva radionkuuntelija: lukisivatpa runon, hyvän runon... Me joiden elämän täyttää kaikki muukin kuin runo, mutta joiden sydän liikahtaa ilosta, kun lauantai-iltana tulee Tämän runon haluaisin kuulla.

Ja kaikki kirjoittajat. En tässä puhu taiteellisista korkeuksista enkä poeettisista linjanvedoista. Kyllä ne etelän keskuksissa saavat rauhassa murehtia niistä (jos kohta niitä asioita mietitään toki muissakin ilmansuunnissa). Mutta kun Päätalo-instituutin vuotuiseen Möllärimestari-omakustannekilpailuun tulee kymmeniä runokirjoja (muista tekstilajeista puhumattakaan), kyllä ainakin minut valtaa syvä liikutus. Mikä määrä luovuutta ja työtä on tehty. Kuinka valtavasti on mieliä myllerretty, saatu oivalluksia, liikautettu elämän virtaa uusiin uomiin, tehty terapiaa, kohotettu elämänlaatua.

Sitä runo on.

Tunne itsesi?

Nyt pitäisi kommentoinnin sujua myös anonyymeilta alkoholisteilta ja apsolutisteilta. Mihinkään ei siis tarvitse olla kirjautunut sisään. Nimensä saa toki ilmoittaa!

Kare Eskola puhuu radiossa viksuja niin kuin tavallisesti. Esimerkiksi jotain siihen tyyliin, että musiikki ei kehity, vaan muuttuu, historian saatossa nimittäin. Sepä kuulosti kovin mukavalta minun korvissani. Olen nimittäin taas viettänyt aikaa miettien kirjallisuutta, sen tyylejä ja aikakausia, suomeksi sanottuna: mitä nykyään voi/saa/kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Vastaus on tietenkin se itsestäänselvyys että kaikkea voi/saa kirjoittaa.

Kannatuksen mittarit voi jokainen pohtia kohdallaan. Mutta on silti hyvä taas tajuta se, että on aika kannattamatonta ruveta arvottamaan tekstejä hyvä/huono -asteikolla ilman hyviä syitä (syy voisi olla vaikka se, satsaisiko omia vähiä rahojaan tekstin kustantamiseen - lieneekö hyvä vai huono syy, en tiedä).

Oman kirjoittamisensa mielekkyyttä pohtii usein juuri tällä hyvä-huono -akselilla. Onko akseli aina hyvä-huono vai kenties muodikkuuden määrää mittaava? Sitäpä mietin. Mitä on teksti, joka on "ajassa kiinni"? Entä "kokeellinen"? En esimerkiksi pidä kaikkea Vastakaanoniin otettua kovin kokeellisena. Myönnän tosin heti että en edes yritä ymmärtää tekstien pyrkimyksiä, joten en ole oikea henkilö arvioimaan niitä millään kriteereillä.

Nämä aatokset ovat pääosin turhia niin kuin suurin osa ihmisparan ponnistuksista. Kirjoittamisessa ei juuri ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa sitä omaansa. Onneksi laitamilla on rauhallista olla.

Meta-meta-autofiktiota

J. M. Coetzeen Kesä leikittelee kertojarakenteilla niin, että lukija oikein säpsähtelee lukiessaan. Kuka nyt on äänessä? Ai niin, itsehän se on tämän kaiken kirjoittanut!

Teos koostuu aineistosta, jota Coetzeen (fiktiivinen) elämäkerran kirjoittaja on koonnut teostaan varten. Muistiinpanoja, haastatteluja, haastattelujen korjauksia. Lopputulos on kuva aika ikävästä ihmisestä, ihmisestä joka on loppujen lopuksi aina sivullinen, ei kenellekään kovin tärkeä. Aika rehellinen kuva siis. Kukapa meistä olisi tärkeä? Ei kukaan.

Välillä minua alkoi ärsyttää. Monimutkainen kertojarakenne tuntuu vain tekosyyltä piehtaroida itseivassa. Kukaan ei tietenkään lukisi tätä minä-muodossa: "mää oon niin surkia, kukkaa ei tykkää musta, mullonnii harvat karvakki". Sitten kun annetaan ääni vanhoille heiloille ja sukulaisille, niin johan tulee haukkuja. Sangen luettavia sellaisia.

Sillä hyvä kirjahan tämä on. Mitä muuta nobelistilta voisi odottaa. Alkaa harmittaa, ettei ole lukenut Coetzeeta aiemmin. Onneksi on kirjasto!

Kokeillaan

Aloitan tämän blogin, koska luin kaksi kirjaa.

Heli Hulmin Saattaen vaihdettava innostaa kirjoittamaan. Edes jotakin.

Kasariin tartuin kiinnostuneena. Olenhan aina identifioinut itseni kahdeksankymmentäluvun lapseksi. Toki sellainen olen. Omaa kahdeksankymmentälukuani en tästä kirjasta kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan muistin sen itsestäänselvän asian, että jokaisella on oma todellisuutensa, oma historiansa.

Minun todellisuuteni on kuin maitopottu. Ruokalaji, jota syötiin halki lapsuuteni kesien. Reseptiä en tiedä, mutta kaiketi se sisälsi pottuja, sipulia, maitoa ja suolaa. Sitä syötiin ohuiden limpunviipaleiden kanssa, ja se oli parasta ruokaa, mitä tiesin.

Maitopottu on yksinkertaista ja vanhanaikaista. Epämuodikasta. Ei kovin kaunistakaan. Mutta se on todellista.