Teemu Helle: Mustat lehdet. ntamo 2011.
Tässä se lukee runoja ja on hyvällä mielellä. Mitään ei ymmärrä mutta sillä ei ole nyt väliä; löytyy säkeitä jotka vastaavat johonkin sanallistamattomaan, omassa mielessä piilevään; välillä tuntuu että just näin, näin se on kokenut, mistä tämä tähän runoon tuli? ja mukava kun kaiken ei tartte olla kokeellista, voi tehdä tällaistakin, säe ei ole synti sittenkään, vaikka niin tunnutaan julistettavan. Mitä nyt siellä täällä käytetään merkityksettömiä merkkejä tai riimejä joilla kai on jokin merkitys, Blombergkin käyttää riimiä ja moni muu, se ajattelee että riimit on tällä lailla käytettynä aika tylsiä, mutta saa niitä käyttää jos kerran haluaa. Ja se tykkää siitä että runosarjojen välissä tuntuu olevan yksittäisiäkin runoja, kun koko teosten sisäistäminen yhtenä kokonaisuutena on niin hiivatin väsyttävää, ei jaksa sellaista enää. Ei nämä ole yleviä mutta ei alleviivatun aleviakaan, runoja sellaisinaan. Tän tyypin täytyy varmaan olla perheellinen, täällä on just niin osuvia runoja synnytyksestäkin tai ainakin se lukee niin, ja lasten kasvamisesta, tulee mieleen Margaret Atwood. Se lukee hyvällä mielellä, vaikka runojen tunnelma on surullinen, lähestulkoon kaihoisa, sateen ääni on niin yksinäinen ääni sanoo jarkko laine.
Sitten se lukee kritiikkejä. Mitään ei ymmärrä ja yrittää ettei sillä ole väliä. Nämä tekstit olivatkin banaaleja, viemäriä, ja itse kirjoittaja on pyrkinyt tekemään kokonaisteosta ja jotain se puhuu proosarunoistakin. Taas tässä käy näin, se ajattelee, jotain luuli käsittävänsä mutta taas meni päin seiniä, en tajua mitään, paras kun luen nyt näitä omakustanteina julkaistuja muistelmia kun niitä on kerta laatikollinen työn alla ja jätän tän lyriikan viksummille, höh.
Se pitää taukoa, lukee kaikenlaista muuta, kunnes tulee sopiva hetkenpuolikas johon ujuttaa runo, pari. Ja taas ne ovat kauniita, haikeita, surullisia; sitä rupeaa melkein itkettämään ne kaikki televisiota mykkinä katsovat ihmiset joita runoissa ajelehtii. Merkitykset huojuvat, niitä voi seurata sinne tänne, viitteitä tuonne ja vielä eteenpäin, voi kulkea ja tulla takaisin, ei oikein tiedä reittejä mutta välikö sillä; matkalla ollaan eksymistä varten.
Minkähänlaisia ne kritiikit oikein olivat, joita se välillä kävi lukemassa? Ei se uskalla etsiä niitä enää. Jos ne lytistävät taas, sanovat että väärin meni, häh häh. Entä jos se olisi ensin lukenut kritiikit? Ei olisi kyllä kiinnostanut lukea itse tekstejä, vaikka kritiikit oli tehty jostain ihan muusta tekstistä, ei minun lukemastani vaan jonkun toisen lukemasta. Erilaisiahan ne ovat, nimittäin, ihmisten lukemat sanat. Sitä alkaa hirvittää: laatikollinen kirjoja on luvun alla, ihmisten oikeasti kirjoittamia, niistä pitäisi jotakin sanoa, mitä hullua! ja ne ovat vielä kirjoja joista tuskin on paljon kritiikkejä olemassa, entä jos sen pitää kirjoittaa se ainut? ja kirjantekijäparka lukee ja ajattelee että tämmöinenkö se olikin, luulin että se on ihan toisenlainen. Mutta kai se saa lukea omalla tavallaan, toisetkin saavat omallaan, mikä se on niitä määräilemään. Mustia lehtiäkin. Mutta se ei luovu omastaan.
"Kai puuni on, ikäväksi, kuuseksi kasvanut"
Kiitos Teemu Helle teksteistä. Muuten olisi jäänyt nämäkin surut surematta, ajatukset ajattelematta.
