Avaimen tietokirjat ovat usein vähän tylsän näköisiä, mutta ei anneta sen hämätä. Tämäkin opus sisältää iloisen yllätyksen heti alkuun. Kaksi esseetä! Maaria Pääjärven Kolme runoutta ja yksi lisänumero: 2000-luvun runouden tyyleistä sekä Teemu Mannisen Villiintyneet hakkuuaukeat: suomalaisen nykyrunouden aikalaishistoriaa 2000-2011.
Runokenttä rehottaa kuin entisen tytön kukkapenkki, se käy selväksi. Toimijakenttää selvitellään keskuksien kautta. Kaupunkien kirjallisuusprofiilit muodostavat kiinnostavia kirjallisuushistoriallisia jatkumoja. Silti tässä tulee mieleen muutama vuosi sitten Parnasson blogissa käyty keskustelu, jossa selviteltiin taas tätä helsinki-turku-tampere -kolmiota (Suomalaisissa nykyrunoilijoissa tämä kolmikanta on ilahduttavasti hajonnut!). Muuan keskustelija, taisi olla nimimerkiltään Paavo Jii, totesi: sitten on ne maaseudun naiset, jotka kirjoittavat mitä haluavat. Minä muistaakseni taputtelin liikutettuna tietokonetta ja huokailin: voi Paavo, sää oot ainua joka ymmärrät mua.
Esseet esittelevät vaikuttavan määrän runoinstansseja. Ajattelen kuitenkin, että nämä kaikki nimeltä mainitut ihmiset, yhdistykset, kustantamot, blogit, tapahtumat jne ovat aivan pieni osa sitä kaikkea, mitä runo on. Kaikki lukijat, kurssit, runoillat, lukupiirit. Ihmiset jotka käyvät kirjastossa lautakunnan kokouksen ja pilateksen välissä, tai kun lapset ovat luistelemassa. Lukudiplomia suorittavat alakoululaiset. Kirjastolaiset jotka vastaavat mitä merkillisimpiin (myös) runokysymyksiin. Päivähoitohenkilökunta. Lapsi joka välipalaa ottaessaan sanoo ajatuksissaan: omenan kuoressa on reikä... Pyykkejä kuivumaan nosteleva radionkuuntelija: lukisivatpa runon, hyvän runon... Me joiden elämän täyttää kaikki muukin kuin runo, mutta joiden sydän liikahtaa ilosta, kun lauantai-iltana tulee Tämän runon haluaisin kuulla.
Ja kaikki kirjoittajat. En tässä puhu taiteellisista korkeuksista enkä poeettisista linjanvedoista. Kyllä ne etelän keskuksissa saavat rauhassa murehtia niistä (jos kohta niitä asioita mietitään toki muissakin ilmansuunnissa). Mutta kun Päätalo-instituutin vuotuiseen Möllärimestari-omakustannekilpailuun tulee kymmeniä runokirjoja (muista tekstilajeista puhumattakaan), kyllä ainakin minut valtaa syvä liikutus. Mikä määrä luovuutta ja työtä on tehty. Kuinka valtavasti on mieliä myllerretty, saatu oivalluksia, liikautettu elämän virtaa uusiin uomiin, tehty terapiaa, kohotettu elämänlaatua.
Sitä runo on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti